Täysikuuahdistus

Yhden yön jo valvoneena, toisen torkkuneena äitiltä varastetuilla Sirtaludeilla. Ei tarvitse kauaa taas etsiä syytä unettomuuspaukkuun: torstaina, uudenvuodenyönä kirkas suuri täysikuu tulee möllöttämään taivaankannella rakettien paukkeen seassa irvistelemässä ilkikurisena.
Ei siinä mitään, kyllä sitä selviäisi jos vaan ei saisi unta ja joutuisi vittuuntuneena varttumaan käännöstä ongelmaan, mutta kun on inhottavan levoton olo. Vapisee eikä pysty hengittämään.
Onnellinen voin olla siitä että ne näyt joita täydenkuun aikaan näkee tunnistaa insomania-hourailuksi. Kaikkien kohdalla ei näin hyvin käy, tänään kuulin kylillä naisesta, joka aina täydenkuun aikaan soittaa putkifirmaan siitä että hänen putkistostaan purskuaa rasvaa ulos.

Leijona on Pikkupossun kanssa etelässä, ne palaavat vasta lauantaina. Minä kökötän äitin sohvalla murjottamassa yksinäisyyttä, kun en uskalla kotiinkaan mennä yksinään. Ihan kun siitäkään mitään hyvää seuraisi.
Aivovasara nukkuu pahvilaatikossaan keittiön nurkassa, surettaa kun se alkaa tulla vanhaksi. Kotona se on alkanut rakentaa uunin eteen pesää, sieltä saa etsiä milloin avainnippuaan, milloin mitäkin... Se on vasta 6-vuotias, ei sen vielä tarvitse olla menossa minnekään.
Olen juossut alennusmyynneissä ja lumisilla kaduilla, tavannut vanhoja tuttujani kaakaon merkeissä torikahviloissa ja pidättäytynyt juomisesta. Oli virhe hakea Alkosta jo tänään pulloja mukaansa; karpalolonkerot ja kuohuviinit ja salmiakkiviinat ja kaikki muut ah niin ihanan makeat ja humalluttavat juomat houkuttelevat käymään kimppuunsa. Edes vähän, joohan.

Leikitän kummityttöäni, Pupu osoittaa mustasukkaisuutta, vien sen pulkkamäkeen ja rakentamaan lumiakkoja puistoon. Meillä on hauskaa, mutta iskää vähän väsyttää...
Ostan wokkivihanneksia, Pekingin sekoitusta, sitä olen katsellut sillä silmällä jo jonkin aikaa. Tiraus rypsiöljyä pannulle, pari kourallista vihreitä vihanneksia perään, puolikas kasvisliemikuutio... juustoraastetta... ja punajuurisalaattia. Kyllä minä rautani ja proteiinini osaan hankkia vaikken lihaa syökään.
Ensiviikon maanantaina on ensimmäinen vaakapäivä kuukauteen. Vuoden ensimmäinen vaakapäivä.

VUONNA 2010
minä lupaan...

... saada painoni nousemaan 45 kiloon ilman vastaanpanemista asian suhteen.
... viettää enemmän aikaa Pupun kanssa.
... viedä roskat ja tiskata ainakin kerran viikossa.
... rakastaa elämää.

Kun välillä voisi olla huolehtimatta

Isäni soitti eilen kahdeksan aikaan illalla, sinänsä, eihän sen pitäisi olla ihmeellistä ja jännittävää että vanhempi soittaa joulupäivänä, mutta kyllä sen tietää jo etukäteen ettei tämä ole hyvien uutisten tai kuulumisten vaihtelupuhelu. Olisikin, edes joskus.

Romy pääsi tunti sitten sairaalasta tarkkailusta, sillä oli eilen epilepsiakohtaus ja se löi päänsä. Muutama tikki ja aivotärähdys. Kevään jälkeen sillä ei ole ollut isompia kohtauksia, tuijottelua ja kielen kääntelyä ja pysähtymistä on, mutta siihen se on jäänyt. Niin sitä ehtii huokaista helpotuksesta että vihdoin on saavutettu lääketasapaino, ja johan kaikki taas menee perseelleen.
Nyt kaiken pitäisi olla ihan hyvin, nuorimmaisen pitää vaan lepäillä muutama päivä rauhassa.

Tämä menee upottamaan säikähdyksensä saunan lauteille ja ottaa rauhoittavan kaljan sen jälkeen Leijonan kanssa.

Ps. en ole polttanut kolmeen päivään, melkein kyllästyttää. Tulee vaan syötyä itsensä lihavaksi ja maattua sängynpohjalla sairastamassa.

Ei se bulimia päästä mihinkään lähde

... ei vaikka lopettaisi oksentamisen. Vaikka taistelisi kuinka. Kieltäisi ja kääntäisi katseensa siltä. Siellä se on, tahtoi tai ei.
Vatsa vetää vähemmän kuin ennen, ja siksi tulee syötyä liikaa. Tulee niin huono olo kun jatkaa vanhojen tapojensa orjana. Ja kun tietää miten helppoa siitä tukalasta ähkystä olisi päästä eroon. Pupunkorvilla kurkussa.

Mutta. On ehkä suurempi rangaistus itselle olla oksentamatta kuin tappamalla itsensä sisältä oksentamalla monenmonta kertaa päivässä. Siitä kärsii kauemmin.

Ajattelen oksentamista ehkä noin neljänä päivänä viikosta tätä nykyä. Enää.
Pohdin ja kiemurtelen ajatuksen parissa, eikä se jätä rauhaan ilman päähänsä upottamaa taistelukuviota. Kun taistelee niitä syömishäiriöpeikkojen käskyjä vastaan huutamalla että haistakoot paska. Ei kukaan joka ajattelee vatsaansa ja reisiään koko ajan tule ikinä olemaan onnellinen. Oli sitten minkä näköinen tahansa.

Minä olen päättänyt olla onnellinen ja välittämättä vastoinkäymisistä, pää pystyssä jaksaa hymyilläkin. Jos minä pystyn siihen pitäisi muidenkin. Vaatiihan se paljon harjoittelua ja tahdonvoimaa, ulkoisia vaikuttajia, mutta se nyt vain on täysin kaiken vaivan arvoista.

Hyvää joululomaa niille joiden loma on alkanut, olkaa kiltisti ja onnellisia, katselkaa taivaita ja yrittäkää tehdä renkaita hengittämällä pakkasilmassa ulos, tai harjoitelkaa niin että pystytte nuolemaan omaa kyynärpäätänne. Piirtäkää lumeen paljaalla sormella kunnes iho on paisunut ja punainen kylmästä. Sytyttäkää kynttilä ja maatkaa lattialla tyynyn kanssa hengittelemässä rauhassa venyttelemässä käsiä ja jalkoja. Tarttukaa värituubeihin ja piirtäkää siveltimellä erivärisiä suuria ympyröitä paperille. Huutakaa niin kovaa kuin pystytte, niin kauan kuin pystytte yhdellä hengenvedolla.
Pienistä asioista tulee hyvä olo.
Turha sanoa ettei tule jos ei edes kokeile.

Minä menen nyt makaamaan lumeen selälleni ja polttamaan tupakan. Potkaisen vähän omenapuuta niin että lunta sataa naamalleni ja sitten menen saunaan juomaan kaljan ja heittämään löylyä poikani kanssa.

Aamun paniikki

Se on inhottavaa herätä yksin kun on tottunut siihen että joku tuhisee vieressä.
Kylmänhikisenä kaivaa kolean peiton lattialta ja puristautuu kasaan. Niin väsyneenä. Vihaten monta viikkoa jatkunutta ylivilkkautta. Kielessä on rakkuloita ja poskien sisäpinnoilla hankaumia viisaudenhampaiden kalistelusta yhteen. Kun on niin väsynyt.

Eilen näin Picasson näyttelyn, en minä erikoisesti kubismista piittaa, selkäranka vääntyy makkaralle sodanaikaisten teosten huoneessa, silmillä ei taidetta katsella vaikka ne sielun peili ovatkin olevinaan, ainoastaan sydämellä.

Lihon ja paisun ja olen nälkäinen, mutta en mätä ruokaa sisälleni, olen menossa kohti kohtuutta vaikka pelkäänkin joulua. Sitä miten sen vietän: saanko mennä äitille vai olenko yksin. Leijonalla on oma perheateriansa.

Minä päätän järjestää pikkujoulut perjantaina. En jaksa suunnitella, en uskalla soittaa saunavarauksesta, huomenna ehtii vielä, huomenna ehtii... Ottakaa paniikkikohtaus pois, en jaksa paiskoa päätä seinään ja itkeä karvaita kyyneleitä yksin. Löytää itseäni tuijottamasta ulko-ovea aamutakki valuen olkavarrelta alaspäin.
Syön tomaattimurskaa ja papuja kylminä suoraan purkista, tänään pitää syödä kananmunia. Syön niistä vain valkuaiset, vieläkin keltainen rasva pelottaa, ja haisee roskapusseissa sisällä liian kauan.

Olen ollut onnellinen niin kauan.
Toppuutellut itseäni hieman, ettei mene liian yli.
Nyt ei enää jaksa.
Olen vain niin väsynyt, uupunut, polttanut kynttilän molemmista päistä.
Katsellut alas parvekkeen kaiteen yli.
Jaksetaan vielä vähän aikaa.

Pelkkää riitelyä aamusta iltaan

Silmäkulma on mustana, tipahdin sängystä.
Sekin vielä.
Seitsemäntenä päivänä Luojakin lepäsi,
niin lepää minun maksanikin.
Välillä täytyy käydä pohjalla.

Never say never,
minä juon aina kuitenkin.

I fucking love this life.
Saisinpa olla aina sekaisin omasta tahdostani.

Current weight

38.3

Täytyy syödä enemmän. Täytyy käydä kaupassa ja ostaa ruokaa. Mutta en halua. En käynyt viime viikolla, viimeksi kävin, en edes muista, ehkä se sitten oli sitä edellisellä viikolla, tai sitten sitä ennen.

En saa lähdettyä kouluun, mahanpohjaa kuristaa ja hampaat lyö lukkoon. Silmät vuotaa, en ole itkenyt kunnolla, ne on liian täynnä kyynelnestettä.
Ehkä poltan vielä yhden tupakan ja menen sitten. Tai kohta. Kohta menen.
Tarvitsen käsiä pitääkseni pään kasassa.

M i n ä r a k a s t a n

Istun toista tuntia parvekkeella tuijottamassa kuun hidasta liikettä kun se liukuu ohuiden pilvilauttojen takaa keskelle taivaan tummaa kantta katoamatta hetkeksikään näkökentästä.
Filmikamera paukkuu ja tupakka syttyy toisensa perään.
Lentokoneen valot vilkkuvat silmäkulmassa, yön musiikki on kaunista ja rauhallista. Tuuli ei värise puissa, juna jarruttelee hiljaa asemaa kohti, kolmannella tahdilla raide paukahtaa ja tasainen hidas kilahtelu tallentuu tärykalvoille.
Joulukuu, mutta käsissä tuntuu alkusyksyltä.

Tuherran korttipohjia ja tutkailen maatuskatarjontaa, niitä minä rakastan.
Niitä ja cameo-koruja.
Olen aina keräillyt jotakin.
Täyttänyt kaikki nurkat turhalla intohimoisesti, Marvelin sarjakuvat lepäävät hyllyissä ja laatikoissa ja pakastimen lokeroissa turvassa.

Huomenna on vapaapäivä.

Anttu nukkumaan...
Peuhaan kanin kanssa, keitetään toinen kattilallinen makaronia kasvisliemessä, liraus ruokakermaa, juusto- ja paperikakuutioita, ketsuppia, se on parasta.
Juon ketsuppia suoraan pullosta, etikkaakin minä rakastan.

Kone humisee ja käy kuumana, joululahjoja on tutkailtu koko iltapäivä, ilta ja alkuyö. Lahjojen antamista ja ostamista minä rakastan niin paljon. Kiertelen kauppoja tehden löytöjä sisaruksilleni, ystävilleni, sukulaisilleni, rakkaimmilleni. Jotakin työntyy välistä taskuun silloin kun uskaltautuu yksin liikenteeseen.
En osta tällä viikolla ruokaa, sitä minä rakastan: kitkuttelua vaikka lompakosta löytyy vielä muutama kolikko.

Minä rakastan Leijonaa kun se tuhisee vieressäni ja työntää kylmän nenänsä niskaani, sormeilee rintakehää ja tuhahtaa unissaan kun vääntäydyn hieman kauemmas, tulee perästä kunnes olen tipahtaa sängystä.
Vaikka se yleensä nukkuu niin rauhallisesti vatsallaan naama tyynyssä.

Jos minäkin vielä nukahtaisin, sitäkin rakastaisin.

Stella-pöhnä ja masentaa

Olen niin saakelin väsyksissä koko ajan. Aamulla ei jaksa nousta ylös sängystä vaikka kusihätä on niin armoton että pelkää jonkun paikan kohta poksahtavan rikki. Aamutee jää mukiin jäähtymään iltaan asti ja vaatteiden kanssa saa kiukutella. Kipittää jäisiä katuja pitkin nokka virraten solkenaan koulua kohti armottomasti myöhässä.
Katsella kun päivä lipuu ohitse. Ruokailu on koulussa paras hetki, siitä tietää että aika oikeasti kuluu.

Eilisilta oli from hell. Päätä tuppaa taas jomottelemaan, ja arkaillen sitä alistuu ottamaan ibuprofeiinin, jota tulee kaduttua. Kuuma kylpy ja nukahtamislääke naamariin, en saa haluamaani nuokkumisoloa vaan huone kääntyy ympäri.
Juttelen messengerissä sekavia enkä näe kunnolla, ja seuraavana päivänä hävettää.
Aamulla ei jaksa.
Kun pelottaa.
Onko sitä oikeasti olemassa. Onko tämä nyt kaikki vain oman pään tuotosta. Entä jos sitä oikeasti vieläkin makaa lepositeissä osastolla piikitettävänä ja sähköistettävänä.

Koulun jälkeen suuntaan päiväkodille, esikoinen esittelee piirustuksiaan, istahdan matalalle penkille kuuntelemaan hoitotätin sepostuksia yhdessä itseäni 5-50(!) vuotta vanhempien isien ja äitien seuraan.
Kotimatkalla on baari. Baarista saa rahaa vastaan kaljan.

En osaa nauraa.

Minua häiritsee asia, josta ajattelin ensi kerralla puhua nupolla. Se etten osaa nauraa.
Tiedän kyllä missä kohtaa nauraa kuuluu, milloin sitä odotetaan, ja naurahdankin. Niin ettei sitä huomaa kai ulospäin, mutta minuun se sattuu.
Reaktio on automaattinen, mutta silti usein jään miettimään sitä: ei minun nyt tarvitsisi nauraa, miltähän se näyttäisi ulkopuolisen silmään jos pitäisinkin naamani peruslukemilla enkä päästäisi mitään ääntä. Niin kuin oikeasti tekisin, jos en tätä puolustautumismekanismia olisi itselleni opetellut.

Lapsena nauroin kertoman mukaan paljon. Saattoi toki johtua siitä että olen aina ollut herkkä kutiamaan ja kaikki aina sisaruksista enoihin ja vaariin asti olivat kutittelemassa kainaloitani, kylkiäni ja jalkapohjiani niin että jokainen kerta päättyi jonkinasteiseen astmakohtaukseen ja äitiin huutamassa naama punaisena että lopetettaisiin nyt se möykkääminen.

Kun tapaan uusia ihmisiä, nauran seurassa paljon. Kohteliaisuuttani. Kun alan seurustelemaan uuden ihmisen kanssa, olen kuin mikäkin naantalinaurinko ja hangonkeksisuu. Minusta pidetään ja olen pirteä ja sievä ja iloinen lapsi.
Pidän toisista huolta ja piristän sympatisoimalla ja naurahtelemalla rohkaisevasti. Kuuntelen vain päässäni eteenpäin vieriviä käskyjä ja tottelen: naura, hymyile, kohauta olkaa, hymähdä, kosketa kättä...


Kulissia.

Kerroin aloittaessani Efexorit nauraneeni ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Taas on vierähtänyt aikaa ilman naurua, sitä oikeaa ja hyvältä tuntuvaa naurua. Suupielet käpristävää ja varpaissa kipristelevää kikatusta.
Olen vain naurahdellut kohteliaana. Hymähdellyt, vetänyt suupieleni ylös ja pakottanut pilkkeen silmäkulmaan.
Se on liian helppoa esittää.

Minua ei naurata sen takia että olisin liian masentunut, että en olisi tyytyväinen elämääni ja itseeni. Minua ei naurata, koska en osaa nauraa. Se kai kuuluukin sairauteni yleisiin oireisiin. Etten osaa sosiaalisia tapoja luonnostaan, vaan olen joutunut ne opettelemaan. Etten erottuisi liiaksi.
Minun ei sinällään tarvitsisi asiasta mainita ammattilaiselle, mutta haluan silti. Koska se häiritsee niin paljon, masentaa ja tunnen oloni epävarmaksi, kun en voi olla varma sekoanko käskyjen noudattamisessa ja naurankin väärässä paikassa. Sanon väärin, toimin väärin.

Se sattuu. Sattuu fyysisesti ja henkisesti.
Kotona minä en joudu naurahtelemaan enää, Leijona tietää jo kuinka vaikeaa se on minulle. Annan suun ja leukojen levätä muita asioita varten.

Meiksin parisuhde

Olen miettinyt pitkään pitäisikö "tyytyä" siihen mitä on. Että jos tämä nyt on tässä, jos minä sitten olen Leijonan kanssa ihan aikuistenoikeasti ja sillä selvä. Että en enää kaipailisi mitään vanhoja juttuja, että antaisin toistenkin elää omaa elämäänsä ja keskittyisin vain täyttä häkää tähän mitä on.

Kyllähän minä rakastan ja minua rakastetaan, ei siinä mitään.
Minulla on hyvä olla ja saan hyvin paljon anteeksi.

Jaksamaton, vetämätön olo. Nukuin 15 tuntia, yhdeksän maissa tulin hoipalaisen siskon kaverilta kotiin aikamoisessa änkyrässä kun Leijona soitti pitsaperjantain alkaneeksi. Söin ja nukahdin. Rankkaa on opiskelijan elämä.

Leijona on kovin vittuuntunut käytökseeni tällä hetkellä, siihen että pyörin jonkinnäköisten tuttujen luona ja juon loputkin harmaat aivosoluni tuusannuuskaksi. Mitä minun muka pitäisi tehdä, odotella kiltisti kotona että se jossain maailmanvaiheessa pääsee töistä kotiin.

Kohta on joulu!

Päivä alkaa naurulla ja läpänheitolla. Piilotan eväsjukurttipurnukkani jääkaapin perukoille ja vedän naamani pois näkkäriltä ennen kuin kukaan huomaa. En ole aamuihmisiä, mutta tänään oli jokseenkin helppo nousta ylös, kiitos siitä Stellalle ja kylmänhikiselle mutta unentäyteiselle yölle.
Kävin eilen paukuttamassa muutaman sanakokeen koululla, katsomassa taidehistorian videon von Eyckistä ja vääntämässä joulukortteja Freehand-tunneilla.
Illaksi heittäydyin äidin sohvalle, syömään ja syömään ja minua oksetti ja väänsi mahasta kaikki se mitä itseeni tungin. Itku tuli siinä kohtaa kun Leijona kysyi oloa, minä haluan vaan oksentaa. Mutta isot pojat ei oksentele vaikka kuinka seuraavana aamuna olisivatkin läskiturbopalleroita.

Olo on liiankin tärkeä. Kun astuu sisään tutumpaakin tutusta työpaikan ulko-ovesta, puistelee kengät aamukuudesta asti sataneesta lumesta, jota päivän aikana maahan tulee kertymään jopa 15-30 senttiä, ja riisuu ulkohepeneensä.
Tyhjä paikka, omat kuulokkeet kiinni ja tunnuksilla sisään tietokantaan.
Naputinaputinap.


Olen saanut joulukoristeita laiteltua ympäri kotia, piristänyt sotkuista kaatopaikkaa niillä. En edes siivota saa tulevien ikkuna- ja patteriremonttien takia... Minne se kaikki roina muka mahtuisi kun puolet minimalistisesta kämpästä on joutanut evakkoon.

Tekee mieli kaupungille, kauppoihin, lunta sataa ja sataa ja kun suljen silmäni valotäplät tanssivat verkkokalvoillani. Väännän radiota hieman kovemmalle ja uppoudun mainoksiin. Mihin tänä vuonna käyttäisi veronpalautuksensa... Mitä minä haluan lapsilleni ostaa, tehdä, antaa.
Rakastan antamista.
Ehkä sen takia joutuu usein pulaankin. Niin taloudellisesti kuin fyysisestikin. Henkisesti. Kaikin tavoin.
Rakastan piparkakkujen leipomista ja paketointia, vetää värikkäitä muovinaruja kiharalle ja liimata postimerkkejä itsetehtyihin joulukortteihin. Askarrella joulukalentereita ja lahjoittaa niitä haluaville. Paistaa ja leipoa ja valmistaa ruokaa. Siivota hiki hatussa ja kantaa kuusen metsästä sisään. Istua uupuneena saunassa hervoton hymy suupielissä ja kylmä olut kourassa. Heittää löylyä ja kylpeä niin että kroppa on keitetyn ravun värinen. Soittaa ja laulaa joulumusiikkia, sytytelle kynttilöitä, käydä kirkossa ja hautausmaalla, pyydystää lumihiutaleita kielelleen. Nauraa ja syödä suklaakonvehteja valkaten parhaat päältä, keittää riisipuuroa punaiseen maitoon ja sirottaa päälle ensin kanelia joka on leikisti hiekkaa, ja sitten sokeria joka on uutta lunta. Huuhdella kaikki ahdistus konjakilla ja sekametelisopalla alas niin että kaikki joulun extrasyöminen huuhtoutuu lähes saman tien viemäristä alas. Luonnollista reittiä.

Minä rakastan joulua.

Enää on neljä tuntia työpäivää jäljellä, olen jo puolet niinsanotusti muka kärsinyt.

Pitää muistaa soittaa lääkärille yhdeltä ja kysyä laboratorio- ja EKG-tuloksia. Jos vaikka sitä pari päivää vielä hengissä keikkuisi.

Hyvää isänpäivää!

Yksi
Kaksi
Kolme
Neljännes Tenox
Viidennes
...
Kello on neljä ja on vain paska olo.
Mistä tietää että on maniajakso?
Etuhiukset lyhenevät naurettavan paljon.
Hahhah haa.
Perse on niin kiinteä kuin superpallo.

Tuntuu tyhmältä pyöriä sängyssä ympyrää, rullata ees taas Leijonan ylitse, juosta vessassa ja etsiä ne saakelin sakset äitin eteisen laatikosta. Pätkiä tukkaansa jota on epätoivoisesti kasvattanut jälleen kerran takaisin. Nostella jalkojaan ja venytellä niin että pitkästä aikaa spagaatikunto on saavutettu.
Kahvinkeitin pörähtää käyntiin kahdeksalta, on niin hiljaista kun pikkusisarukset on viety omalle isälleen juhlapäivän kunniaksi. Meidän iskä rapsuttelee partasänkeään ja örisee hyvät huomenet kun hyökkään sen syliin hienon (köhöm) itsetehdyn kortin ja sanaryöpyn voimin.
Pikkupossu rinkuttaa omakotitalon ovikelloa ja tuo omalle isälleen pikkukätösineen väännetyn paketin, Monsteriporsas katselee vaivaantuneena jalkojaan eteisessä, se ei ole ainoa joka meidän äitiä pelkää kun se pelkässä aamutakissa vetää kädet puuskaansa ja hieroo unihiekan viimeiset murut silmistään.
Minun pieni nassukkani on ommellut eskarissa pupun, laitan sen arvokkain elein kassiini ja kikatan sen ja isomahaisen Melissan kanssa olohuoneen lattialla, ah pakastekakkua aamupalaksi.

Poltan tupakkaa autoa ajaessa, tuuli pöllyttää tukkaa minkä kerkeää, puhun puhelimeen ja nippa nappa väistän liikenteenjakajan.
Postimies on tuonut suloisen kortin Englannista asti, omalle isälleni lähettämä ruojake ei ole vielä ehtinyt perille. Muroja ja Pepsi Maxia, likaisia lakanoita ja huomenna alkava patteriremontti.
Yritän tänään vielä saada luettua kokeeseen, kunhan eli ehkä jos löydän koulusta ikuisuus sitten saadut laput.
Tiistaina menen töihin ja minua jännittää ja se on ihanaa mennä, pitkästä aikaa paukuttamaan osaamani hommaa. Ihanaa tietää olevansa hyvä jossakin, vaikka oli se sitten semmoinenkin asia josta ei arvostusta tipu vaikka kuinka pitäisi.


Minä ossaan
- tehdä käsitöitä!
- kokata
- luistella
- käyttää pesukonetta
- pelata Pasianssia koneella
- nykyään kääriä tupakkaa
- virittää soittimet korvakuulolla
- uida
- ajaa pyörällä
- ajaa autolla
- ajaa pappatunturilla :D
- kellonajat
- ottaa kuulemma hyvin suihin
- soittaa pianoa ja kitaraa ja viulua ja poikkihuiluakin jonkinmoisesti
- tehdä tatuointeja

ja tittirii, ehkä jotain muutakin.

Ps. Halatkaa niitä isejänne vaikka tuntuisi hassulta :)
Miun mieliksi.

Inhottava ikävä.

On niin hiljaista. On niin tyhjää. Sotkua ilman syytä. Ei mitään kunnon syytä tehdä mitään.
Olen ollut viisi minuuttia kotona, enkä enää jaksaisi tätä.

Mua väsyttää ihan vitusti

Väsyttää silmiä, haukotuttaa, on löysä olo, rytmihäiriöitä... haluan vaan saada nukuttua, muttei se ole ihan niin helppoa. Täysikuu odottelee nurkalla taas. Joka kuukausi sama tappelu, onko ihme että alkaa hieman kyllästyttää jo?
Mahanpohjani hyppää kurkkuun, puristaa ja oksettaa ja inhottaa ja on tyhjä olo, täytän ruualla, jota en edes nenän tukkoisuuden takia maista, mikään ei miellytä mutta on parempi laittaa sisään lisää ja lisää tavaraa. Ettei tarvitsisi tuntea sitä ahdistavaa tyhjyyttä.
Väsyttää oikeasti niin saatanan vitun paljon etten jaksa mitään.
Pitäisi siivota ja tiskata ja pestä vessa ja pakata, eikä minusta ole mihinkään. En jaksa nousta ylös sängystä ja viedä jalkopään täyttäneitä astioita altaaseen likoamaan, en saa otetta hommista, minä en jaksa.

Huomenna Englantiin.

Kauanko sitä kesti?

Pari viikkoa.
Pari pirullisen tuskaisaa viikkoa.
Kuukausi ja muutama päivä.


Vittu minä ajan jalkakarvani
käsikarvani
leukapartani
kainalokarvat
sheivaan häpykarvat ojennukseen.

Firming bodylotion
Summer glow moisturising lotion
- fair to normal skin

Parafiinihoitoa käsille
appelsiinipuutikkua kynsinauhoille
käsirasvaa
kynsilakkaa

Ja vihdoin kulmakarvojen kimppuun.

Ps. Vitunsaatanan huora vittupaska se saakelin ämmä,
ex-vitun vaimo virallisestikin
vittu jaksaa saatana olla niin saakelin vitun kusiaivo.

Äiti kutsui minua tänään kunnon pojaksi jouduttuani verbaalisen hyökkäyksen kohteeksi sen minua silmittömästi vihaavan ex-miehen toimesta.
Menin vessaan itkemään, ei se olisi halunnut minun kuulevan sen lipsautusta.

Pesin kolme koneellista pyykkiä, siivosin veljeni kaatopaikan jota kukaan ei ole edes imuroinut kahteen ja puoleen vuoteen, tein makaroonilaatikkoa ja leivoin dallas-pullia, juoksin kuusi kilometriä ja oksensin neljä kertaa.

En jaksa pysyä paikallani ja kirjoittaa.
Pääni on tukkeessa kaikesta mitä haluaisin sanoa.

Elämäni säätäjänä

Tämän illan tehtäväksi otan itselleni napani kaivelun vuoksi sen että ilma on kamala ja vaakatasosateeseenhan minua ei saa menemään takaisin edes ilopillereiden voimalla, vaikka kuinka olisi ollut kirjoitusryhmä jotakuinkin ko-hetkellä. Tämä suoritus käykööt siitä.
Pyörällä ei meinaa eteen päin päästä, tuuli tarttuu tuulipuvunhousuihin kiinni.
Onneksi olin sentään viksu poika ja ostin salmiakkia iltani iloksi.

Paitsi että nyt muuten oksettaa. Ja särkee päätä. On ollut huono trippi, ikävä on eilistä oloa ja äitiä. Papuja, papuja olen syönyt. Ollut koulussa. Koulussa oli salaattia ja tummaa ja vaaleaa leipää. Ja oltiin ATK-luokassa, sen verran muistan. Siinä se...
Pääni jakaa yhden päivän moneksi, tänään on kulunut jo kolme kokonaista vuorokautta tämän 12,5 tunnin aikana jonka olen hereillä ollut. Vaikkei se yö nukkumiseen mennytkään, hervottomaan makoiluun ja sätkähtelyyn, kaikki äänet vihlaisee syvältä, sisäisistä kuiskauksistakin on tullut huutoja.

Odotan omahoitajaa puoli tuntia, valmiina ryntäämään ulos, kotiin, pois, en jaksa odottamista, olin tullut vartin etuajassa, koska en kouluun enää kyennyt, pois sieltä, pois täältä, pois kaikkialta. En saa sanottua että on paniikki päällä, jutellaan Elmosta. Kun se on vältellyt minua. Siitä pelaako se jotain peliä vai peilaanko liikaa sen tuntemuksia niin että se hämmentyy seurassani kaikkien, niin ilon kuin surunkin, kaksinkertaistuessa.
Puhutaan siitä miksi olen hyvä kuuntelija, miksi minulle on helppo puhua, kertoa, ylpeillä, vuodattaa. Mitä minä siitä saan.
Jutellaan terapian hakemisesta, se sanoo että olisi parempi jos haussa oleva terapeuttini olisi nainen eikä mies.

Leijonapaska voisi tulla jo, kolmiosaisen kattovalaisimen 1/3 lamppu on palanut, kukat ei saa valoa enkä minä yletä sitten millään. No ylettäisin, jos raahaisin pakastimeni keskelle lattiaa ja nousisin sen päälle seisomaan, mutta ei muuten. No way, no how.

Voi vittu, en oo nauranu
KOLMEEN VUOTEEN
ja arvakkee tuleeko siitä nyt loppua?

NO EI !

Ja suuhun jo sattuu niin kovin.
Voi vitun Efexor, elämä on ihanaa,
mulla on erikokoset peukalot,
oikean käden oma on läskimpi,
oon sen yli monta kertaa ajanut ompelukoneella.

Joku on ylikierroksilla,
minimaaliannoksesta,
pienestä pilleristä
joku hyppii seinille ja kävelee ovia päin
ja nauraa ja kaatuu
ja unohtaa nuudelit ja teen parvekkeelle
ja rakastaa ja tahtoo tanssia ja soittaa
ja nauraa aina vaan enemmän ja enemmän.

Aionkohan syödä tänään?

Istun niin lähellä näyttöä että nenä ottaa kiinni.

"Markkinoiden paras imukyky" eli se jossa Pikkupossusta tulee vähän yllättäen nainen

Ilmaisen hoitokokouksessa, että mielestäni 650 mg Seroquelia vuorokaudessa on ihan liikaa minulle. Että en tahdo edes koko lääkettä syödä, en mitään lääkettä, jos totta puhutaan.
Kiertelyn ja kaartelun jälkeen kerron, että itseasiassa en Oxaminin lisäksi ole mitään muuta syönyt lähemmäs kuukauteen reseptin hukkumisen takia. Ja että oloni on oikeastaan tosi hyvä. Olen toki masentunut ja rauhaton enkä saa öisin tarpeeksi unta, mutta nämä samat oireet on päällä myös lääkityksen aikana, joten miksi minun pitäisi taas se tappo aloittaa? Jos kerran olen jo niin hyvinvoiva, kuten hoitajani asian aiemmin ilmaisi?

Minä en tykkää lääkkeistä, haluaisin välillä ajatella omillakin aivoillani. Haluaisin tietää millainen oikeastaan edes olen.
Saan reseptit Peratsinista ja Efexorista, kumpaakaan en ole aiemmin käyttänyt. Lisänä on Ketipinoria illaksi, ikkupikkoinen annos, jonka suhteen olen syystäkin hieman skeptinen. 25 milligrammaa lääkettä, mihin se nyt auttaa! Olen aina ollut niin täyteenpumpattu mömmöjä että verestäni varmaan saisi valmistettua jonkinmoisen joukkotuhoaseen.
Apteekissa tulee paniikki, ei minulle vaan proviisorille ja farmaseutille, jotka eivät löydä Efexorin aloituspakkausta mistään, kello nakuttaa 21 minuuttia eteen päin, ennen kuin se tekee ilmiintymistempun väärään laatikkoon. Odotan kiltisti, eihän tässä kiire ole.

Kaupasta tupakkamerkkini on loppu, vielä nielen turhautumiseni ja ajan tuulenpuuskassa Leijonalle tasapainotellen maito- ja jukurttipurkkeja pyörän tangolle ripustetussa kassissa. Vessa on varattu, Pikkupossu on muuttanut sinne, hakkaan ja potkin ovea, vittu sen piti lähteä kouluun jo puoli tuntia sitten. Ookko sä pyörtyny sinne?!
MEE VITTU POIS!
Siinä kohtaa naksahtaa, ei sitä nyt 11-vuotiaiden tyttöjen anneta kävellä ylitseen, riuhdon kahvaa ja huudan kilpaa sen kanssa kunnes sen sanat mylläytyvät kyyneleiksi ja parkumiseksi.
Sie oot koulusta myöhässä, ja miekin oon.
En. Mene. Kouluun.
Kuulostan varmaan itsekin samalta, en-mene-kouluun!!!11 parhaimpinakin aamuinani. S***i, mikä nyt on? Onk joku sanonu sulle pahasti?
EI!
Mikset voi mennä?
NO OON KIPEE!
Kai se on karma joka puree takaisin. Miten oot kipee? Onk huono olo?
Eiku sattuu...
Kiinnostaisi tietää miltä ajatusketjuni näytti visuaalisin tehostein sillä hetkellä kun ärtymykseni vaihtui ymmärryksen ja pienen punastumisen kautta toteamukseen "Tääl ei oo siteitä."
*Rimps rimps*, naapurin venäläisäidin ovikello sanoo, se ei tahdo kuin raottaa oveaan, ei se minusta pidä, ei tosiaankaan, vaikka sen poika kuinka tykkäisi jutella kanssani rappukäytävässä ja pyydellä leikkimään kanssaan. Erehdyn miettimään sanojani ennen niiden ulosantoa, suustani pääsee ihmeellinen tavujokellus ja hävettää se että saattaa vaikuttaa, että minua hävettäisi kysyä avomieheni 11-vuotiaalle tyttärelle kuukautissuojia lainaan, tai ei lainaan, mutta lupaan kyllä tuoda korvaavan paketin kunhan tästä joskus kauppaan pääsee käymään, mikä ei kuulemma ole ollenkaan tarpeen, se hymyilee minulle ensimmäisen kerran ikinä ja kysyy vielä perään onko puranaa kaapissa.

Jokseenkin itsekeskeisesti ajattelen hieman katkerana, että pitikö sen Possun nyt juuri päättää ruveta naiseksi, olisi sinä aikana kun sen omat vanhemmat on käytettävissä eikä juuri silloin kun ne on hoitamassa viimeisetkin avioeroasiansa kuntoon.
Soitan tytön opettajalle ettei nyt kyllä sori pääse tulemaan, pää on kipeä juu, se pyytää vielä toistamaan mutkikkaan suhdekaavioni ja perustelemaan oikeuteni soittaa Possun poissaolosta, huoltajienhan se pitäisi hoitaa. En kiroile vaikka kuinka mieli tekisi.
Omalle opettajalleni laitan vain tylyn viestin, juteltakoot huomenna.

En ollut vielä varautunut siihen että joutuisin tässä kohtaa jo pitämään naiseksikasvamispuheen, ajattelin erheellisesti että on tässä vielä kymmenisen vuotta aikaa ennen kuin oma prinsessani alkaa tulla murrosikään jolloin voi olla aiheellista pitää jonkinmoinen palopuhe. Siispä pep-talkini on hyvin spontaani ja sekava kun yritän ja yritän ilmaista että tämä on hyvä asia, tämä on kiva asia, eikö olekin? Hieno juttu, sinusta tulee nainen, ei tämä nyt sen vakavampaa ole.
Juodaan Pepsi Maxia ja lueskellaan lääkkeideni pakkausselosteita, se kyselee paljon asioitani, ja minusta tuntuu että siitä sittenkin saattaa tulla ihan kiva nainen. On varmaan kamalaa olla ainut lapsi, ei ole ketään kenen kanssa kinastella ja opetella riitelemistä.

Leijona saa arvatenkin kamalan hepulin kun tulee kotiin, kaksi lintsaria istuu sohvalla naureskelemassa nuudelikipot käsissään.
Onneksi minun ei tarvitse olla kertomassa sille ja murskata sen kuvaa isin pikkuisesta. Koska se on paha paikka se.

Sunnuntaina on täysikuu, tällä viikolla nukkumisesta ei ole ollut vaihteeksi toivoakaan. Inhottaa olla luonnonarmoilla, vaikka pistää se kyllä nöyräksi.
Huomenna en kyllä mene kouluun, en jaksa, tämä on ollut yhtä tappelua saamattomuuteni kanssa. Kuinka vaikeaa oikeasti on saada itsensä liikkeelle?
Juttelin asiasta tänään hoitajani kanssa, jokseenkin syvällisesti, vaikka olinkin täysin pihalla puolesta mitä se sanomisistani päätteli, suurimmaksi osaksi johtuen siitä että olen pihalla aivan kaikesta muustakin sleep-deprivationin takia.
Juna oli myöhässä vartin, mutta vastoin tavanomaista reagoimistani, en tuntenut ärtymystä ja vihaa maailmaa kohtaan, vaan odottelin tyynesti, poltin muutaman tupakan ja vilkuilin kelloani miettien mihin bussiin sitä vielä ehtisi juosta. Käynneistä on aina loppupäivää ajatellen hyötyä.

Istuin Leijonan kanssa käytävän nahkapintaisilla penkillä odottamassa sen lääkäriä, kävin syömässä äidillä perunan ja hain kaupasta oikeaa ruokaa jääkaappini valon seuraksi. Ensimmäisen kerran ikinä viileäkaappi näyttää ihmismäisen täydeltä.

Väsyttääväsyttääväsyttää.

Minä vihaan lähtemistä. Ja aloittamista.

Omenantuoksuinen WC-ankka on tänään laulanut piparivuoren dipattua itseään vatsahappojen suloisessa kulhossa. Ai miten niin on vaikeaa olla sortumatta kotimatkan varrella olevaan Robinhoodiin kun tietää että Leijona ei enää päivystä lakanoissa elämänkertojen parissa?
Lohturuokaa.
Olen ollut joka päivä koulusta myöhässä tällä viikolla, how typical. Miksi sen täytyy olla niin vaikea, vain lähteä ulos ovesta ajattelematta koko asiaa. Miksei vain voi mennä, ei se vain voi olla näin epäreilun vaikeaa. Joka aamu sama tappelu, sama rutistus vatsanpohjassa ja kurkussa, sama äkkinäinen päänsärky, sama istuutuminen sängylle keinuttamaan pahaa oloa pois. Minä haluan mennä kouluun, miksei se riitä.


Kirjoitusryhmä kokoontuu tänään, yllättävää ei ole, ettei kiinnosta lähteä.

Haluan taas innostua niin kuin ennen vanhaan. Kun kalenteri oli täynnä jääkiekkoa, pianonsoittoa ja tanssitunteja, sen jälkeen taitoluistelua ja lisää tanssia, musiikinteoriaa, soittoa. Tanssi- ja aerobicryhmien vetämistä, taitoluistelua pienille tytöille... nyt vain makaan kotona sängyssä mussuttamassa ja oksentamassa inhoten kaiken tekemisen ajattelemista. En ole enää sama ihminen kuin olin vuosi sitten, kaksi vuotta sitten.
Viimeisen yliannostuksen jälkeen olen käynyt hitaalla. En muista, en jaksa, en edes halua. Maailmanmurhepankkini tunnukset on vaihdettu, eikä sinne mahdu enempää toisten surua ja kärsimystä.

Se on hassu hetki. Hetki sanojen välissä, pieni auringonpilkahdus kohotetun laskosverhon alta, oransseja puita ja vesisateen ropinaa, kaukaista pianomusiikkia, Beethoven, Moonlight sonata, tämän osaisin soittaa päälläni seisten nurinperin varpaillani.
Parafiini on samettiruusun tuoksuinen, yksi kynttilä sammuu ja savukiehkura nousee ilmaan, valmispastan inhottava katku, kone haisee lämmetessään pölylle.
Sitten alkanee uusi luku, enempää ei jakseta lukea, the Resistance soittimeen.

Jotenkin niin se sanoi, ole ihan rauhassa hullu missä vain muualla, mutta minun katon alla pidät pääsi kasassa. Äiti sanoi. Sinä päivänä oli ruokana porkkanaraastetta ja makaroonilaatikkoa, ja se söi vain raastetta, enkä minäkään halunnut syödä makaroonia, mutta ei ollut vaihtoehtona jättää syömättä.

Kaikki on kuin hidastetussa filmissä, käteni liikkuu alinopeutta, tänään minä näen Jeesuksen kaupungilla, ei sitä ulkonäöltä tunnisteta, sen vaan tietää. Sen vain tietää, yksi niistä asioista joita ei kirjojen ja kuvien avulla voi paukuttaa päähänsä. Selkärankatietoutta.

Se katsoo kuin halpaa makkaraa, halveksuen hiljaisesti, sanomatta sitä sanaa, hullu, minä en kerro sille kaikkea, ei sen tarvitse tietää. Kun kysyin siltä, onko se koskaan tuntenut oloaan hulluksi, se miettii ja kohauttaa olkaansa, tuskin. Leijona on tuskin tuntenut oloaan irtonaiseksi, osaksi hidastettua filmiä ja Jeesuksien astumisia ihmisten joukkoon, minulle sanotaan polilla, että voi olla että olen vain tottunut olemaan hullu, että tuskin minussa oikeasti on mitään vikana, olen vain tottunut toimimaan tietyllä tavalla. Kun en uskalla olla mitä oikeasti olen. En uskalla täyttää potentiaaliani.

Kuvia klikkaamalla näkee tekijän ja teoksen nimen, esimerkiksi xxxooo_by_oedo.jpg, suurinosa on anastettu muualta, minä elän laiskaa vaihetta tehdäkseni omat kuvitukseni.
Pyytämiini kirjoitusaiheisiin tuli paljon kipeitä aukinaisia haavoja, täytyy miettiä niitä, minun on vaikea ajatella lapsia ja sitä arkea mitä ei enää ole, osastoja ja mitä niistä muistaa, Jurvasta jota en anna itseni enää ajatella, Nymfoa ja sen lommoposkia. Minun täytyy nyt miettiä kovasti.

Leijona tuhahtelee kirjoilleen, se oli yötä, lauantaina kävin tekemässä sille makaronilaatikkoa ennen Elmon juhlia, joissa oli täytekakkua, suklaakakkua ja juustokakkua, joista viimeisin oli hieman liian kuivaa.
En tiedä näenkö millään tulevaisuutta. Vai onko sitä edes turha miettiä.

Töttöröö

Aamu alkaa odottamisella. Koska se helvetin herätyskello nyt soisi että viitsisi nousta kuselle.
Halpaa C-vitamiiniporetta ja halpaa pussiteetä, halpaa tupakkaa ja likainen tukka pipon alle piiloon. Radion pauhausta taustalla, huokailua ja nenänkaivelua.
Kouluun vain pari minuuttia myöhässä, parempi mennä kävellen eikä pyörällä, kun ahdistaa, ehtiipähän vähän selvittää ajatuksiaan, ehtiipähän bentsot vetää pöllyisen hymyn naamalle. Primäärilääkkeen resepti on hukassa, 6.10. lääkäri, laatallinen rauhoittavia.
Onko ihmekään ettei ajatus tahdo juosta?
Koulussa on työpäivä; vapaata olemista; maalailua ja siivoilua, ruuaksi perunaa ja jauhelihakastiketta, vaikka piti olla pastaa, kaupungilla ei ole varaa ruokkia lapsia vehnälläkään enää.
Jossakin vaiheessa sitä huomaa olevansa yövaatteet niskassa paikanpäällä, collegehousut, huppari ja villasukat, niinpä niin, mistä sitä milloinkaan mitään tajuaisi.
Halpaa tupakkaa ja yrttiteetä kahvitunnilla, aurinkokin jaksaa paistaa ja kaupasta löytyy -50%-lappuinen valkosipulipatonki violetissa kääreessään, kuivaa välipalaa tukkeiseen vatsaan, pussipastaa, mitäpä muutakaan, oksennusta ja halpaa tupakkaa.
Olen syönyt hyvin viimeaikoina, kaikesta köyhyydestä huolimatta. Ei turvotusta, ei tavallista enempää huonoa oloa, ihmeellinen asia tuo koulussa tasapainoisen lounaan syöminen. Painokin on laskenut tai ehkä tasoittunut, vaikkei se ole ollut mitenkään tarkoituksellista.
Mahjong Titansia pelatessa tulee ikävä Leijonaa, talvi meni siinä että se hengitti niskaan ja naureskeli elä viitti hölmö, mitä sie nyt tolleen teit tehdessäni riskisiirtoja pelissä.
Kuralammikoita ja oravia, minä ostan kaksi suklaavanukasta, Simpsonien 21. kauden ensimmäinen osa on tullut.
Onpa elämä helppoa kun ei jaksa aina synkistellä. Tänään minä ihastun elämään, vaikka laskupinon eräpäivä onkin umpeutumassa.

Identiteettikriisi osa 2

Ensimmäinen ajatus jonka päivästä muistan on vittu mul on iso perse. Yritän totutella poikien housuihin ja poikien paitoihin, nahkatakkia ei voi laittaa päälle koska se on ihan tyttöjen takki. Eipäs käykään, kaikki suunnitelmat uusiksi.
Jos painan aamulla yli kilomäärän X, en syö aamupalaa. Tänään se on rajalla, ja jätän sitten välistä: ei ole kuin yksi tunti ennen ilmaista ruokailua.
Matikan koe on vaikea, hyvällä onnella sormet ristissä pääsen siitä läpi, ehkä osasin ynnätä ensimmäisten tehtävien yhteenlaskut sormipelillä oikein (luultavasti en).

Vien Pupun neuvolaan, täti on sanonut sille keväällä, että se on läski lapsi ja täytyy tulla syksyllä seurantakäynnille. Kihisen raivosta, voi jumalauta, kai se nyt enemmän painaa kuin muut viisivuotiaat, onhan se puolitoista päätä pidempikin! EU-direktiivit eivät yllä pelkästään käyriin kurkkuihin. Läskejä lapsia kehotetaan liikkumaan enemmän, ei kai riitä että on kerran viikossa jalkapalloharjoitukset ja urheilukoulu, tarhaan kävellään tai pyöräillään melkein kilometrin matka ja suurinosa vapaa-ajasta menee ulkona touhutessa, hyi huonot vanhemmat.
Enää ei tarvita edes terveydenhuollon alalla maalaisjärkeä,
tai silmiä päähän, kun lukee paperissa kaikki
minkä verran viisivuotias poika yleensä painaa
kuten totesin luokkakaverilleni, joka kävi terkkarilla kun on rintapistoksia, lepopulssi lähes sata, terkkari totesi että varmaan on rintasyöpä, mene lääkäriin.
No mutta, sehän se tietenkin, täysin loogista...



Myönnän polilla, että en enää kehtaa itkeä siellä. Että en vaan luota. En vaan tunne että se olisi sallittua, kun aina on kehoitettua lopettamaan (turha vikiseminen). Minä en ikinä haluaisi huomata sanovani lapselle että lopettaa itkemästä. Että ota lelu, ota karkki, elämä on ruusuilla tanssimista, unohdetaan kaikki paha. En ikinä. Pahempaa hallaa ei pienemmälleen voi tehdä. Lapsi saa ja pitääkin olla lapsi, mutta ei se tarkoita sitä että negatiivisten tunteiden olemassaolo täytyy kokonaan tyrmätä.

Lääkärinaika on sovittu parin viikon päähän, enää puolitoista viikkoa niin tulee (korotettu vihdoin kun täyttää pyöreitä<3)opintotuki... perjantai on aina perjantai.

Elmolla on lauantaina synttärit, minut on kutsuttu syömään kakkua, enkä osaa olla stressaamatta lahjasta. Mistä se nyt tykkäisi?

Identiteettikriisi

Vaahtotissiliivit ammeessa, yksin on tyhmää kylpeä. Ankoistakaan ei ole iloa kun kukaan ei ole leikittämässä niitä.
Minua raivostuttaa, saksin tukkani lyhyeksi, tukkameri jaloissa.
Purnukat ja putelit mustaan jätesäkkiin: puolitäysi hiuskiinne, hoitoaineet ja hajustetut rasvat, puhvi, kynsiviilat ja -lakat, peitepuikko, neulepuikot, ponnarit ja pinnit, hiuslisäkkeet ja -värit, sirot ranne- ja kaulakorut, sormukset, kajaali, saatanan sukkanauhat, stay-upit, short-shortsit, hameet ja mekot, villatakit, lastenosaston printtipaidat, korkokengät, lempinilkkurini,

millaisia vaatteita pojat käyttää?

minä kamalasti haluaisin olla kunnollinen poika. Hyvä poika. Sellainen jota ei tarvitse katsoa kolmeen otteeseen päättääkseen onko kyseessä poika vai tyttö, ei semmoinen jota pikkulapset sanovat kaupassa tätiksi tai tytöksi, ei semmoinen joka herranjumala itkee sitä ettei ole samanlainen kun toiset pojat.

Minä en ole hyvä roolimalli, Pupu mököttää puhelimessa kun vastaan ettei Leijona ole huomenna meidän kanssa, ei se enää ole meidän kanssa, niitten piti tehdä miestenjuttuja,

Ai mitä 'miestenjuttuja'?, etkö voi minun kanssa tehdä, iskän kanssa?

Et siä osaa.

En osaa.

miltä minun pitää näyttää?

ja millainen olla.

Tyhmä lapsi osa 3987, 1. otto

Vittu lopeta. ÄLÄ. LOPETA !

Paskanko väliä mitä sanoo. Mitä huutaa ja kiljuu, onko vitun kiva raiskata toisia? Tyhmää tuhahtelua ja mahaläskin kourimista, sitä makaa vain paikallaan ja pitää saatanan kyyneleet sisällään. En alennu, en vittu alennu. En minä voi edes uhata poliisilla,

Iltasanomat otsikoi: Ylikonstaapeli pakotti pojan yhdyntään

Nauraisivat päin naamaa, hullulle lapselle, joka on päästään sekaisin, eikä ymmärrä parastaan.

Kun oot valmis painut helvettiin.

Joo varmasti, se nauraa, minä vain odotan, minua odotetaan, keskusteluikkuna on tasapainoisen oranssi, se on tänään koneella, se juttelee minun kanssani, sen takia minä peruin iltasuunnitelmat Leijonan kanssa. Olen mieluummin sen kanssa.

Leijonalle ei käy, se tulee omilla avaimilla sisään, minä en ole niitä vielä saanut takaisin, nyt minä ne otan kun se nukkuu, ei sen tarvitse tunkea nostalgiamajaani kesken kaiken. Minun on niin hyvä olla Nymfon kanssa, vuodattaa itseäni bittiavaruuteen, saada sen päässä ikkuna vilkkumaan oranssinaan.

Tajua että sä sitä saa takasin vaikka kuinka yrittäsit.

Entä sitten. ENTÄ SITTEN! Kai sitä saa edes yrittää ottaa takaisin omansa, roikkua ja roikkua ja udella ja hiillostaa, ei sitä ikinä voi tietää mitä puusta tipahtaa syliin, jos ei edes yritä. Leijonalla ei ole mitään asiaa olla tuohtunut ja vihainen ja suutuksissa, se tiesi hyvin mihin leikkiin ryhtyi, minä olen sanonut sen alunalkaen suoraan, että minä yritän ja yritän, kävi miten kävi.

Saat ite kärsiä tyhmyytes.

Aivan sama, saan minä olla tyhmä jos niin itse haluan. Saan minä haluta ja yrittää, olla tyhmä ja rakastunut. En minä sille mitään voi. Että rakastan sitä enemmän kuin Leijonaa, en minä sitä tähän leikkiin pakottanut mukaan.

Ei tämä ole reilua ketään kohtaan, mutta minkä minä sille voin. Minä haluan.

Aimée says:

Gottago, tired, call u on Friday :)

Minä myöhästyin taas. Liikaa jäi sanomatta, liian vähän aikaa, vittu.

Sukkanauhat taskualennuksella

käsi juoksee pitkin rekkiin ripustettuja riepuja

elämä on niin kallista että suututtaa

Ikuinen kuumotus vartijan pyyhältäessä selän takaa

Se vasta olisikin noloa

jäädä kiinni pitsiä nahkatakin sisälle tungettuna

Kynä ei tahdo juosta paperilla

kiire kiire hakkaa

muttei niitä ääniä päässään ole lupa kuunnella

Unohdan lupaukseni itselleni

kaikki ne hyvät ja lupaavat

varastan ja närkin ja heitän läksykirjat sängyn alle

Yritän kannustaa

keksiä asioita joita osaan

muttei korkokengillä ja sukkanauhoilla pääse kovin pitkälle

- ilman asiaan kuuluvia papereita

Vuosi sitten olin syömishäiriökodissa opettelemassa syömistä, ja syömään minä todella opin. Ruokapyramidi oli upotetutta rasvaan, friteerattu ja vielä kuorrutettu keltaisella elämännektarilla, aamupala, lounas, välipala, illallinen, iltapala, yli kolmetuhatta kilokaloria päivässä. Mutta mikäs siinä oli ensialkuun ollessa; "ilmaista" ruokaa.

Kunnes ruokaa tuli korvistakin ulos, eikä enää voinut alkaa nirsoilemaan kerran painon oli saanut nousuun ja kaikki anoreksia-puheet tyrmätyksi.

Oksensin ensimmäisen kerran vuosi sitten. Marjapiirakan jälkeen suihkussa, jonka käyttämiseen ilman vahtia olin ansainnut hyvällä yhteistyöllä.

Enkä tuntenut mitään.

Mikään ei tuntunut miltään.

Myöhemmin vasta tajusi, että ihmisillä on eri asioihin luonnostaan lahjakkuutta.

Ja minulla se lahja koski oksentamista, joka ei tuntunut miltään.

Syksy on tullut taas vaivihkaa.

Tänään olen syönyt hyvin masentamisesta huolimatta, ja niinhän minun pitääkin. Haaveilen itseni lihottamisesta neljäkymmentäkiloiseksi - ilman vasta-aiheita itseltäni. Viitisen kiloa.

Viikonlopun jälkimaininkina päässä humisee ja ahdistus koulussa on ylitsepääsemättömällä tasolle, mutta jostakin syystä päivä liukuu loppuun, enkä lähdekään ennen ruokailua, en yhdeltä, en ennen kuin kello on puoli kolme ja opettaja toteaa, että jos tehtävät on saanut pakerrettua loppuun, voi painella omille teilleen.
Minä jätän kaiken kesken ja olen ensimmäisenä pihalla, saldona pohjalla lähes yksi tehty lasku valmiina. Ehkä minä vielä ne joskus saan loppuun...
Aamupalaksi kaksi tupakkaa,
koulussa haarukallinen kurpitsasalaattia ja puolikas ruisleipä, lasillinen maitoa,
kotona Vitalinea-jukurtti,
kolmeen otteeseen.
Masentaa, ja masentaa ruualla leikkiminen entisestään.
Käydään Leijonan kanssa kaupassa, Keso on palannut valikoimaan, teen sille kanawokkia ja vietän iltani jumissa sen toisessa housunpuntissa. Se kertoo aikeistaan ostaa omakotitalo, vatsanpohjassani muljahtaa, mutta se ei vihjaile tunkeilevasti mitään meidän jutustamme.
Kylpyvesi on kirkkaanpunaista, enkä ole tuntenut oloani yhtä rumaksi pitkiin aikoihin.
Minä tahtoisin osata nukkua...

Kiitos vastauksista Minun kummitukseni-tekstiin, toivon lisää kokemuksien jakamista, jos kohdalle on osunut.

26.5.08

YÖHKHMMMHHH sain paniikkikohtauksen töissä koska aloin aattelemaan kuinka moni muu on nuollut talon omaa lusikkaa ennen mua koska en usko että kerran minä en pese astioitani kamalan huolellisesti että kukaan muukaan pesisi : (( Oisin kyl halunnu syödä sen kanttarellikeiton mut meni taas harakoille tai muille putkistoeläimille koko juttu.

Anorektikkotyttö kävi tänään, keskustelu rajoittui ahdistuksesta puhumiseen, sille nauramiseen ja ilman viilenemisen sadatteluun.
Junalaiturilla seisominen oli vaikeaa, takerruin kiinni pieneen Toblerone-patukkaan ja nyökkäsin hyvästini kun se arkana astui sisään kulkuneuvoon. Jäin yksin Tobleroni kanssa, ensimmäisen makeisen, jonka itse uskalsin ostaa kaupasta yli puoleen vuoteen ajattelematta, että kaikki katsovat. Sitä että kohta minä ainakin olen läski jos mässäämistä jatkan.
Sänky on pehmeä ja postista haettu paketti odottelee Leijonan tulemista kotiin, kiva koti-ilta tiedossa. Kaapissa on Jakkimakupala, pöydällä on leipäpussi, kaikki muukin hyvä odottaa syöjäänsä, mutta minä järkeilen tänään. Että miksi vitussa sen tekisin.
Jälkiuunileipä on parasta leipää mitä on: sitä ei tarvitse syödä kuin yksi palanen.

Lukko

Fyysisiä tuntemuksia patoutumista ja henkistä väkivaltaa - muuta ei tunnu löytyvän tästäkään päivästä.
Eilen en mennyt kouluun, en minä sitten pystynytkään. Tai pystynyt pakottamaan itseäni noustakseni ylös sängynreunalta, johon istuudun joka aamu ulkovaatteet niskassa kenkiä myöten tuijottamaan kun aika juoksee. Puhelin kädessä valmiina näpyttämään luokanvalvojalle ja Elmolle viestit, että en tänään ole tulossa. Tekosyiden väriä pienen muutaman rivin tekstin joukkoon, ja sitten pahan olon purkautumista koko päivän jatkuvana tärinänä.
Lähteminen on niin hankalaa.
Kyllä minä koulussa voin olla.

Romantikkojen mukaan elämäni pitäisi nyt olla ruusunpunaista. Maanantai päättyi kukkakimppuun, allekirjoitettuun avioeropaperiin ja tummanpunaiseen sormuskoteloon.
Jo nyt rehut näyttävät menettäneen loistonsa, paperi on viety sinne minne kuuluukin ja sormus toivottavasti on palautettu vähin äänin. Minä en halua edes nähdä sitä. Ja se tietää sen. Että kyllä minä voin rakastaa, mutta en luvata mitään ikuista. En suostu luopumaan ainoasta elävästä haaveestani; tylsästä yksitoikkoisesta arjessa. Perheestä. Vaimosta ja lapsista, rivaripäädystä ja 5-ovisesta autosta, Volvoa en kyllä ikinä halua.
Voin pyytää anteeksi sitä että en ole edes kahtakymmentä täyttänyt, että minulla ei vielä ole ollut mitään, ja sillä on. Sillä on ollut se kaikki jo. Parempi katsoa vain rauhassa.
I never promised you a rosegarden.

Saan sovittua hoitajani kanssa viikottaisista käynneistä. Ja lääkärinajan.

Käyn äitin kanssa "pienellä lenkillä", kaksi tuntia juoksemista tuli perseen alla, parempi aloittaa kevyesti kun ei puoleen vuoteen ole saanut itseään liikkeelle/saanut lupaa liikkua. Anoreksia-minä on innoissaan kivistävistä monet penikat kokeineista pohkeistani huolimatta ja yrittää jättää iltapalan välistä, aamupalan välistä ja kouluruuan välistä.
Hoitajani kysyy ensimmäistä kertaa, ajattelenko sairastavani syömishäiriötä, ja minkä nimistä. Se säpsähtää silminnähden kun kajautan karheutuneella äänelläni bulimiaa.
Se kysyy miten olen syönyt ja nukkunut, ja välttelen ja kerron nukkuneeni nyt ihan hyvin. Entä syönyt?
Ihan hyvin? En ole oksentanut sunnuntain jälkeen. (sitten tuli tämä päivä)
Miksi niin?
Ruoka on kallista. Ajattelen asiaa, mutta jätän sitten ostamatta. Eiköhän se ruuan kanssa pelleily ole aika edesvastuutonta, siirtää ahdistuksensa johonkin konkreettiseen jota voi hallita. Olemalla syömättä, tai syömällä ja oksentamalla. Sen sijaan että tekisi pienen itsetutkiskelumatkan ja selvittäisi miksi tälläistä peliä täytyy pelata.

Niin minä ajattelenkin. Päivittäin. Kuinka helppoa se olisi, olla vain syömishäiriöinen. Ahdistua asiasta jolla on kasvot.

Lattialla odotti kortti mummilta - loukkaantunutta solvausta rivi toisensa perään, juuri sellainen jonka itsekin voisin lähettää.

"Olen pettynyt kun en nähnyt sinua pyhänä -- olen väsynyt."

Totta kai otan sen itseeni. Että olen tehnyt väärää. Kun en itsemurhahimoissani ole edes isoäitiäni käynyt tervehtimässä vain siitä syystä että kenen vain naaman näkeminen nostatti kyyneleet silmiin.
Vaikka olen se lapsenlapsi joka käy siellä useiten. Se jota inhottaa katsella rappeutumista, se joka puristaa kyntensä käsivarteensa ja nyökyttelee päätään kuunnellessaan itseääntoistavia kertomuksia edellispäiväisestä, vai maanantaisesta, vai viimeviikollako se olikin, ja olikohan se Katja, vai Paula, vai Memma jonka näki kaupassa nyt taas. Se joka ei oikeasti jaksa, mutta jaksaa silti, koska muut eivät jaksa edes välittää.
Äiti ei voi nyt tätä asiaa hoitaa, ne menee iskän kanssa lauantaina naimisiin.
Ja minulla on olevinaan kiire sen puvun kasaamisen kanssa.

Eilen jaksoin vähän, tänään taas kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
Tunnin päästä on kirjoitusryhmä. Ehkä se tekee hyvää, en saa itsestäni mitään irti.

:)

Kun erehtyy haluamaan jotakin tekee itselleen vain hallaa.

Taivaanranta on ruosteenpunainen ja joki esittelee syksyn kylmiä öitä. Maatuva maa tuoksuttaa paskanhajua sieraimiin ja varpaat sinertävät nostaessani ne pauhaavasta koskesta.
Aamu tekee tuloaan ja minä ristin käteni, rukoilen miltä ikinä tahansa, että joku jaksaisi vielä nostaa minut kerran pystyyn. Pelastaisi ja veisi kotiin ja valehtelisi että kaikki tulee vielä menemään hyvin. Ettei ole mitään syytä itkeä yötä läpeensä tai menettää toivoaan sen tähden ettei ikinä osaa olla tarpeeksi hyvä. Ettei kelpaa. Ystäväksi tai kantavaksi valoksi. Kelpaa kunnon työntekijäksi tai vanhemmaksi. Vaikka kuinka lupaisi ja yrittäisi muuttua joksikin muuksi.

Leikin pienenä yksinäni piiloleikkiä. Istuin vaatekomerossa kädet silmilläni, siedätin itseäni öitä varten. Käytän vieläkin siellä hokemaani mantraa ahdistuessani, piiloudun käsieni alle ja hoen come and find me, come and find me. Epätoivoisena. En minä, enkä usko että kukaan muukaan kadoksissa ollut, halua olla hukassa.

Mitä jos olisin syntynyt -90-luvulla niin kuin tarkoitus oli, olisinko minä silloin onnellisempi? Olisinko minä yhtä pitkä kuin veljeni, pystyisinkö pitämään rennommin kiinni ihmissuhteistani, saisinko otteen koulunkäynnistä ja voisinko tehdä mitä haluan; pystyisinkö edes unelmoimaan ilman että joku tulee puhkaisemaan ajatuskuplani ja teilaisi kaikki suunnitelmani sanomalla että nyt ei vaan käy.
Koulussa on koko ajan painetta, kun pitäisi tietää mitä elämällään haluaa tehdä. Jos ei muuta niin hakea kolmea mietintävuotta lukiolla. Muttei minusta ole sellaiseen, en minä sitä halua.

Synnytys käynnistyy etuaikaan, tai toisin sanottuna sikiö abortoituu, kun lapsessa on joku asia vialla. Kun lapsi ei kelpaa elämään.

Helpotus.

Lääkkeet on.

Leijona on leikattu.

Kaikki on ihan hyvin.

Kyllä tämä tästä?

Pelottaa tosin silti

kun aamulla ovella ramppasi outo ja likainen nainen

kyselemässä jotakuta toista.

Olisin halunnut sanoa pahasti,

painu vittuun vitun hullu

mutta ei minulla ole siihen oikeutta.

Entä jos se ei ollut edes olemassa.

Olo on ihan kamalan vaikea. Lamaantunut, makaan vain sängyllä pupu kainalossani ja toivon että tämä menisi nyt vain ohi.

Ahdistus.

Ensimmäinen ratkaisuni oksentaminen ei ollut kauaskatsoista, enhän minä edes ahminut. Toinen ratkaisuni lonkero oli sekin hyvin lyhytaikainen helpotus, vaikka sen avulla monta tuntia elämää pääsikin eteen päin.

Kolmas ratkaisuni taltuttaa ahmintakohtausahdistukseksi kääntynyt elämänahdistus oli käsipainot, miksen voi tehdä näille löllyköille mitään, aikaahan tässä on vaikka millä mitalla.

Nyt lamaa. Seinät kaatuvat päälle ja sydän lakkaa pieniksi hetkiksi lyömästä unohtaessaan perusrytmin. Tu...tu-um, tu.... t.... tum.

Olisipa jo huominen. Kun saan lääkkeitä, toivottavasti, ja muutkin asiavat menevät eteen päin. Eikä aina tarvitse odottaa aloittamista.

Enää 11 tuntia ja saan nousta ylös herätyskellon ilmoittaessa aamusta, ja aloittaa torstain elämisen.

Ei voi olla näin vaikeaa olla yksin. Olla ajattelematta kaikkia hienoja veitsiä, fileeraukseen, lihaa varten, leipää varten, vihanneksi ja hedelmiä varten omansa, partateriä, shavereita, saksia monta eri paria, ei vaan voi olla näin vaikea olla ajattelematta niitä kaikkia. Sitä että kaupat on vielä hetken auki, Teboil vielä kauemmin.

Viisas kanini tietää sen ja painautuu vain tiukemmin vasten. Etten lähde mihinkään toteuttamaan itsesääliäni konkreettisesti. En minä ilman sitä jaksaisikaan taas.

LEIJONASTA (:D)

Minä selailin vähän salaa Leijonan Facebook-kansioita ja huomasin että se oli mennyt täyttämään tämmöisen...:

Adrianista

1. Koska tapasitte viimeksi?
Äskön herättiin ja nyt lähti kouluun.

2. Milloin näet hänet seuraavan kerran?
Kai se parin tunnin päästä tulee takaisin.

3. Koska viimeksi suutuit hänelle?
Jokunen päivä sitten... kun on se välillä vähän neiti ;D
4. Onko sinulla hänen puhelinnumeronsa?
On

5. Mitä tekstasit hänelle viimeksi?
Varmaan kysyin monelta se tulee kotiin.

6. Mitä hän tekstasi sinulle viimeksi?
Ettei osaa matikkaa.

7. Milloin teitte yhdessä jotain?
Eilen käytiin Prismassa ostamassa jauhenlihaa.

8. Mitä hän harrastaa?
Se maalailee ja soittaa pianoa. Yleensä tosin vaan röhnöttää sängyssä koneella.

9. Mistä pidät hänen ulkonäössään ja/tai tyylissään?
Nooo ;D onhan se ihan kivannäköinen.

10. Milloin tutustuitte?
Oisikohan ollut tammi-helmikuun vaihde talvella -90

11. Millaisia ongelmia hänellä on?
On sillä vähän noita juttuja... pää- ja syömisjuttuja...

12. Pidätkö hänen kavereistaan?
On niistä jotkut ihan...ok.

13. Tiedätkö, mikä on hänen lempiruokansa?
Pepsi Max ja maitokaakao.

14. Tykkääkö hän suolakurkusta?
Juu.

15. Noudattaako hän erikoisruokavaliota?
Kasvisruokainen. EIKÄ saa laittaa kookosta kun on allerginen.

16. Juoko hän alkoholia?
Juu.

17. polttaako hän tupakkaa?
Joo mut vois kyl vähän vähentää >:(

18. Onko hän kokeillut huumeita?
on

19. Mistä hän on riippuvainen?
Tupakista ja rutiineista.
20. Onko hänellä sisaruksia?
On liikaa....:D

22. Nähnyt hänestä unta?
Juu :)

23. Varastanut häneltä?
Kerran otin kaljan mutta oli se herra niin änkyrässä ettei haitannut alkuunsakaan...

24. Onko sinulla tällä hetkellä ikävä häntä?
On tieteskin...

25. Mistä viimeksi riitelitte?
Siitä että menin ja ostin väärää markariinia...

26. Kappale, josta molemmat pidätte?
No... yhestä kivasta :D

27. Käyvätko musamakunne yleisesti ottaen yhteen?
Ei ainakan oo haitannut sen musiikit.

28. Koska hän ottaa sinua hermoon?
Sillon kun se tekee Adrian-juttuja mitkä ei maallikon kaaliin uppoa. Tai kun ei voi tiskata heti vaan pitää antaa seisoa viikon.

29. Milloin sinun tekisi mieli halata häntä?
No vaikka nyt.

30. Oletko velkaa hänelle?
Enpä taida olla.

31. Hänen lempivärinsä?
Punaisesta ja vihreästä se aina jaksaa puhua ;)

32. Pitääkö hän kenestäkään?
Kai se miusta?

33. Miten hän tekee itsestään erityisen?
Ihan vaan olemalla ittensä. Ei siinä paljoa muuta enää voi vaatia.

34. Millaista elämäsi olisi ilman häntä?
Aika tylsä.

35. Onko hänellä hyvä yleissivistiys?
Joissakin asioissa :D kyllä sieltä aina kaikkea ihmeellistä nippelitietoa löytyy...

36. Huomaisiko hän kirjoitusvirheen edellisessä kysymyksessä?
Ei varmaan heti, ja vetoaisi lukihäiriöön heti perään.

37. Onko hän kärsivällinen?
No ei tosiaankaan vaan aina kärsimässä kaikesta. Ei jaksa oottaa mitään.

38. Puhuuko hän jotain murretta?
Jotaan suomen sukukieltähän se yrittää aina solkottaa... ;D

39. Onko hän biseksuaali?
Ei se usko eri seksuaaliryhmämääritelmiin. Mutta oisi se muuten varmaan.

40. Mikä kappale muistuttaa sinua hänestä?
No aika usein se näitä Museja kuuntelee.

41. Puhutteko usein syvällisiä?
Kyllä melkein joka yö.

42. Oletteko matkustaneet yhdessä?
Juu, Amsterdamissa ja Englannissa ollaan käyty.

43. Mitä teette yleensä yhdessä?
Ei kamalasti mitään. Ollaan vaan.

44. Onko hänellä lemmikkejä?
Pupu

45. Onko hän hyvä ihminen?
On kun sille päälle sattuu, mutta osaa se olla aika kyrpänaamakin.

46. Missä hän oli hyvä koulussa?
Musiikissa ja kuviksessa. Ja köksässä onneksi ;)

47. Mitä hän inhosi koulussa?
Tarviiko edes sanoa että matikkaa?

48. Mikä hänestä tulee isona?
Ei se vielä tiiä... mutta isoksi se haluaisi kasvaa.

49. Mitä hän on näistä? Tyttömäinen/naisellinen/poikamainen/miesmäinen/kaunis/komea/söpö/ruma/erikoinen?
Noh... aika tyttömäinen naisellinen söpö pieni erikoisuus.

50. Kirjoita tähän joku inside vitsinne?
...pitäsköhän käydä paskalla?

Joten minä pistän sitten vastaan samalla mitalla perkele!

1. Koska tapasitte viimeksi?
Aamulla klockan 9 kun kävin sairaalassa katsomassa :d

2. Milloin näet hänet seuraavan kerran?
Huomenna kun käyn sairaalassa katsomassa : < 3. Koska viimeksi suutuit hänelle?
Eilen >: 0 kun on se niin MIES ettei välillä tajua mistään mitään!

4. Onko sinulla hänen puhelinnumeronsa?
On, kolmekin numeroa!

5. Mitä tekstasit hänelle viimeksi?
Ö-öö katsotaan suuri pelottava paljastus puhelimen muistista... "En jaksa laittaa kalsareita, ei vielä oo pakkasta!"

6. Mitä hän tekstasi sinulle viimeksi?
"Miun pallit ainakin jäätyisi tuolla ulkona tässä raisaala-kaavussa..."

7. Milloin teitte yhdessä jotain?
No aamulla vähän makoiltiin kovalla ja korkealla sairaalasängyllä ja juteltiin... mutta sitä ei ehkä lasketa... viimeksi jottaan kivaa tehtiin eilen aamulla kun ei ollu äitillä kettään muita kotona.

8. Mitä hän harrastaa?
Kirjojen lukemista ja alleviivaamista, historian ja psykologian ja filosofian. Ja käy salilla. Ja juoksee maratoneja.

9. Mistä pidät hänen ulkonäössään ja/tai tyylissään?
Hmm no on se aika äijjä ::: D

10. Milloin tutustuitte?
Vähän sen jälkeen kun synnyin 8 D

11. Millaisia ongelmia hänellä on?
Syöpäongelmaa tällä hetkellä : <

12. Pidätkö hänen kavereistaan?
No suoraansanottuna en. Eikä nekään miusta. Ainoastaan pidän Tapsusta, mutta se onkin veriside.

13. Tiedätkö, mikä on hänen lempiruokansa?
NO MUN TEKEMÄ MAKAROONILAATIKKO !

14. Tykkääkö hän suolakurkusta?
Joo mut antaa minun syödä ne kaikki.

15. Noudattaako hän erikoisruokavaliota?
Ain välillä sillä on proteiinidieetti kun se luulee läskistyvänsä kun syö niin paljon minun tekemää ruokaa 8 D

16. Juoko hän alkoholia?
Juu välillä.

17. polttaako hän tupakkaa?
Ei. Paitsi yhden tupakan joka uusivuosi ;)

18. Onko hän kokeillut huumeita?
Ei se varmaan kun oli niin nörtti teininä ja nyt on kyttä. Ehkä pilveä polttanu, ei ole paljastanu!

19. Mistä hän on riippuvainen?
Kahvista 8 <

20. Onko hänellä sisaruksia?
Oli sisko.

22. Nähnyt hänestä unta?
Olen. Se oli siinä läskipallero<3

23. Varastanut häneltä?
Olen lääkkeitä :d

24. Onko sinulla tällä hetkellä ikävä häntä?
On vähäsen kun se ei oo pakottamassa minua suihkuun.

25. Mistä viimeksi riitelitte?
Siitä että se ei ole eronnut vaimostaan :( eikä tajua että minua haittaa.

26. Kappale, josta molemmat pidätte?
Mmm... no Stray catsien tuotannosta melkein kaikista. Ja Vol. Beatin versio I only wanna be with you:sta, se on meitin autolevyn ensimmäinen kappale.

27. Käyvätko musamakunne yleisesti ottaen yhteen?
Ei se kauheesti kuuntele musiikkia, harvoin kommentoi mitenkään minun huudatustani.

28. Koska hän ottaa sinua hermoon?
Sillon kun se sanoo että on vähän kieroa että pilkon hedelmät salaattiin jos teen itelleni hampaillani enkä veittellä D=

29. Milloin sinun tekisi mieli halata häntä?
No vaikka nyt.

30. Oletko velkaa hänelle?
Olen ja paljon olenkin, mutta sitä ei mitata rahassa.

31. Hänen lempivärinsä?
Ainaki sen kaikki paidat on vaaleanpunasia kun kävi pesuvahinko D:

32. Pitääkö hän kenestäkään?
No toivottavasti minusta tai huonosti käy.

33. Miten hän tekee itsestään erityisen?
No... on se aika ymmärtäväinen ja viksu vaikkei sitä kaikelta äijäilyltä heti huomaisikaan. Kovin huolehtivainen ja vastuuntuntoinen jajajja... :D

34. Millaista elämäsi olisi ilman häntä?
Varmaan loppu jo?

35. Onko hänellä hyvä yleissivistiys?
No on, välillä käy kyrpimään kun viisauksiaan laukoo. On sillä historianmaisterin tutkinto.

36. Huomaisiko hän kirjoitusvirheen edellisessä kysymyksessä?
No kyl varmast ja tän kyselyn laatijalle turpaan laittais.

37. Onko hän kärsivällinen?
Yllättävän, mutta pakko kai se on olla jos minua näinkin kauan on katellut.

38. Puhuuko hän jotain murretta?
Joo 8D Haminaa!

39. Onko hän biseksuaali?
Jaa?

40. Mikä kappale muistuttaa sinua hänestä?
Nukkumatti kun se sitä kerran laulos. Ei oo laulanu toiste kun erehyin nauramaan.

41. Puhutteko usein syvällisiä?
Totta kai.

42. Oletteko matkustaneet yhdessä?
Ollaan käyty Amsterdamissa ja siitä Englannissa kotikonnuillani.

43. Mitä teette yleensä yhdessä?
Makoillaan vaan sängyllä ja tehdään omiamme, minä yleensä dataan ja se lukee ja marmattaa tunnin välein että oisi nälkä.

44. Onko hänellä lemmikkejä?
Ei ole mutta kyllä se tuota Aivovasaraa on oppinu hellimään.

45. Onko hän hyvä ihminen?
On

46. Missä hän oli hyvä koulussa?
Varmaan kaikessa 8

47. Mitä hän inhosi koulussa?
Liikuntaa ;) ei uskos nyt.

48. Mikä hänestä tulee isona?
No kai se toks poliisiksi meinas jäädä?

49. Mitä hän on näistä? Tyttömäinen/naisellinen/poikamainen/miesmäinen/kaunis/komea/söpö/ruma/erikoinen?
No ÄIJJÄ!

50. Kirjoita tähän joku inside vitsinne?
Näyttää että ulkona ois katkarapukeli, muista laittaa kalsarit jalkaan 8 D

Ps. Ei varmaan kamalasti kiinnostanut!

Vittu mitkä niksit. Vihaan olla äitillä kun on vähän kuin sopimus että en polta täällä. Ei jaksa mitään. Pää on vitun sumeana, tekee vain hyvää tämän paskaolon päälle.
Syönyt pöydän tyhjäksi kolme kertaa,
oksentanut samaan malliin. Ämpäriin saunassa, ettei kukaan kuule kerran on yskä, ja etten minä kuule toisia.
Mikä itsekeskeisyyden määrä.
Vittu.
Kun ei halua ajatella huomista
että toisilla on edessä helvettiä,
kun se helvetti on jo minulle ihan liikaa.
Inhottaa kun toisten täytyy jaksaa entistä enemmän sen vuoksi että minä hajoan. Vaikka pitäisi olla toisin päin. Vittu ja paska ja helvetti. Kasva aikuiseksi.

Itkua, potkua ja raivaria,
päänsärkyä ja oksennusta tyynyliinalla.
Rakkoja jaloissa ja polvet ruvella.
Niksit päällä, tärisyttää ja raivonhiki puskee otsalle,
taas.

Minulla on niin surullinen olo
etten edes kehtaa enää itkeä
nauraa
tai pitää kädestä.

Yksi päivä.

Elä turhaan minun puolesta jännitä.

Paskamakkara

Anteeks... miulla on Asperger.
Hermostunutta jalan vispaamista, korvantauksen rapsuttamista.
Liekki syttyy rullan valmistuessa.
Haistan uuden Seppälän halpishajuveteni liian voimakkaana, vaikka sen tuoksu onkin mieto ja pehmeä, kesän kukkasia, Leijona tykkäisi siitä.
Mie en oo ikinä pystyny kertomaan kenellekään kun se nolottaa.
Pitääkö mun sääliä sua?
...Ee...
Nousen housujen takamus märkänä penkillä istumisesta, karistan tulipään maahan ja heitän tumpin roskikseen.
Anteeks...
Kunhan ei toistu.
Se ei tajua kuinka lähellä on, mitä rajaa ei saisi ylittää, ja minä en osaa panna tarpeeksi aikaisin vastaan. Tästä ei hyvä heilu. Se kävelee selkäni takana, odottaa kiltisti että liu'utan avainkortin lukiassa ja päästän meidät sisälle kouluun odottamaan tunnin alkua, matikkaa, hikoiluttaa ja hikka tekee tuloaan tyhjään vatsaan.
Poika istuu vierelleni paripulpettiin, vetäytyy ensin hiukan kauemmas kädet puuskassa, katselee kattoa, sitten se rojahtaa krapulassaan kasaan ja antaa löysien jalkojensa levitä omiani vasten. Yritän keksiä jotain kaikki hormoonihyökkäykset estävää sanottavaa, kuten enpä ole aikaisemmin saanut yhtä pientä tai ainakaan ei kestänyt liian pitkään, mutta olen liian tunnontuskissani. Haluan vain että tunti loppuu, pääsen käymään ruokalassa ja sitten lähtemään polille ja hakemaan Leijonan kotiin oksentamaan.

Kylpyvesi valuu ja minun puhelimeni soi tiistai-iltana, minä vastaan ja minua naurattaa kännilapsi, se kysyy saako tulla käymään. No jos haluut tulla kylpyyn koska sinne oon just menossa.
No kyl mie oonki jo niin likanen, se nauraa, ja minä hymyilen päätäni pyöritellen, avaan sille oven ja riisun loppuun ja pujahdan lämpimään veteen. Odotuksieni vastaisesti myös hontelo teini riisuutuu ja tunkee toiselle puolelle ammetta, se on niin pitkä että sen varpaat nousevat hartioilleni, minä makaan sen jalkojen päälla hajareisin, mustikkakylpyvaahtolautta leijuu välissä ja puhaltelemme sitä ympäriinsä.
Pyöritän puhvia vasten käsivarsia, kuollut ihosolukko värjää veden harmaaksi, minä kierähdän käskystä ympäri ja veden virtaus kuljettaa minut Emon syliin, se pesee selkäni enkä tunne oloani epämukavaksi ennen kuin puhvi siirtyy sisäreisille, en tajua vetää sen kättä pois, kuvittelen sen viisaammaksi ja siveellisemmäksi, sehän on viisitoista, eikä viisitoistavuotiaiden pitäisi mennä niin suorasti asiaan.
Huutaminen ja kieltäminen ei auta, vesi vie mukanaan, kännistä hönötystä ja puhinaa, sormia sisään ja ulos, vesi on entistä likaisempaa hetkessä, nousen ylös itkien ja tajuan että pyyhe on jäänyt sängylle. Se lähtee vähin äänin ja minä poltan tehdaskäärityt tupakkani loppuun.

Miksen minä voi olla iso ja vahva poika?

Faceless sextoy

Ei, älä, lopeta kaikuvat kerrasta toiseen uusille tai vanhoille kuuroille korville, sillä ei ole mitään väliä millaisella ulosannilla sen saattaa maailmaan. Tyhjää kaikki.

Kenen vain kanssa
missä vain
milloin vain.

Joten kai se vika on sitten minussa.

Pää hakkaa ammeenreunaan,
kaikki ihan samanlaisia paskiaisia,
sillä ei ole mitään väliä
millaisesta lihasta todellisuudessa tykätään.

Runkkaussukka,
ei tarvitse edes itse pestä jälkikäteen
varsinkaan jos on jo valmiiksi kylvyssä.

Minkä vuoksi hyvänkin päivän täytyy mennä pieleen
toisten olemassaolon
- ja viinapullon tyhjän kilahtelun takia?

Tyhmä teinilapsi
tyhmä puhelin
tyhmä tiistai
tyhmä naiivinen minä
joka aina uskoo parempaan.

Helvetisti itään.

Ahdistusiltaa. Vatsani on kipeä, silmät turvoksissa itkemisestä ja kurkku karheana ärtymyksensä ulosannosta. Nenä vuotaa kuin Niagaran putous, joko allergiakausi jatkuu ja pahenee hetki hetkeltä tai sitten olen flunssassa, ota noistakin selvää.
Iskä tulee poraamaan hyllyjä seinään, mutta ei uppoa kiviporallakaan tarpeeksi syvään, ei siihen kohtaan mihin ne haluan, tulva pärähtää käyntiin.

En minä oo tämmöstä käyttäny!!
JOOJOO
Ei tää nyt mun vikani ole!!
EI OLEKAAN, emmä sitä, anna olla, ei laiteta.
Eihän tää nyt mun vikani ole...
Ei ole... ei se haittaa, ei ole. Mee vaan...

Se on mun vikani, mitäs oon tämmönen läski. Ei läskeille mikään onnistu ikinä. Kaikki menee aina päin persettä. Nysäpallerosormet ei mahdu mihinkään ja lonkka ottaa kiinni kun yrittää pujahtaa ovenrakosesta sisään niin että kukkalaatikko mäjähtää lattiaan, minun vaavat.

Turvonnut Michelin-vatsamakkara ilkkuu seinäpeilistä, miten minä erehdyin luulemaan että voin syödä sen puolikkaan Ben&Jerry's-jäätelön oksentamatta, vaikka mietinkin, kuka tällaista ravintoa edes sisäänsä mättää miettimättä oksentamista?
Söin äitin pöydässä riisiä ja perunamuusia, juustoa ja raejuustoa, sämpylää ja rasvaa, maitoa ja kastiketta ja tofua, enkä tyhjentänyt itseäni. Vasta banaanin, lisemmän juuston ja sämpylän jälkeen, miksi en aikaisemmin vaikka aivan täysin hyvin olisin sen voinut tehdä ja välttyä tältä ikävältä pullataikinalta?

Oma kaaos hermoromahduksen arvoinen. Vihani asuntoa kohtaan kasvaa kasvamistaan, pyörittelen kahden vajavaisen Opamox-purkin sisältöä kämmenelläni, koskettelen kielenkärjelläni niiden valkeaa pintaa ja yritän laskea, riittäisivätkö ne. Eivät, on vastaus. Ei varmasti, ja minun tuurillani varmanpäälle ei lähdetä pelaamaan, minähän en osastolle mene takaisin.
Miten voin nauttia kotiin tulemista, jos en edes mahdu ovesta sisään?
Ainakaan tällä vatsalla ei mahdu mihinkään.
Minä kieltämättä haluan raukkamaisesti paeta tätä tilannetta kuolemalla pois. Ei tarvitsisi kestää laatikoita, ikkunan alla pauhaavaa liikennettä, ikävää, mitään. Muttei se olisi reilua.

Kello on 22 perjantai-iltana soitan Leijonalle, se sanoo ettei nyt juuri kerkeä jutella, saan luurin korvaan. Minua ahdistaa jo valmiiksi niin vietävästi, että pääni on haljeta omaan painoonsa.
Viillän, viillän, viillän. Pois minusta, mene pois ahdistus, mene helvettiin siitä, katoa, anna jo olla. Ehkä viisi Opamoxia, alkoholia.

Kello 10 lauantaiaamuna Leijona tulee oven taakse, enkä minä halua enää nähdä sitä. Vaikkei se ole sen vika, se on minun vikani, minun ahdistukseni, eihän se toisille kuulu. Hoitaisin omineni niin kuin kaikki muutkin.
Laitan turvaketjun paikalleen ja annan sen katsoa, että olen elossa, tässä näin. Mene jo pois. Avaan silti oven ja itken itkupankkini tyhjäksi sillä erää sen sylissä, eteisen lattialla, minua hävettää etten ole saanut siivottua, ja se tulee sisään vaikka vannotin, ettei se tulisi ennen kuin on valmista. Muttei täällä tule koskaan olemaan valmista.

Minä pääsen kotiin. Bussikuski ottaa minulta vain lastenlipun hinnan, olenhan iskän kanssa liikenteessä, Leijona irvistää ja maksaa meidät molemmat, minä nojaan vasten ikkunaa niin että siihen jää rasvainen läntti, minä oikein tihun rasvaa.
Makaillaan olohuoneessa koko päivä, katsellaan VHS-nauhoitteitani, rapsuttelen kania korvan takaa ja olen hetken tyytyväinen.
Greippimehu kaatuu puhelimen päälle ja se sekoaa.
Siideri kumoutuu lattialle, minä en saa otetta mistään.

Hieman parempi olo kaikkoaa kotiovella, en minä täällä halua asua.

Minä en kai sitten pärjääkään.